Paluumatkalla viime vuoden ratsastusreissulta Azoreilta aloimme Ilonan kanssa jo vähän miettiä, minne voisi mennä seuraavalla kerralla. No mennään vaikka Afrikkaan! Heitto alkoi elää omaa elämäänsä ja pian alkoi Afrikan matkojen selailu ja innostuneet puhelinsoitot. Monikaan viikko ei tainnut kulua kun uusi reissu oli varattu. Viis siitä, että se on vähän kallis, kerranhan täällä eletään!
Kohteeksi valikoitui Wait a Little Etelä-Afrikassa, www.waitalittle.co.za. Kyseessä on ainutlaatuinen safari sikäli, että siellä pääsee katselemaan big five-eläimiä (ja monia muita) hevosen selästä. Mukaan tarttui vielä pari kaveria suunnitteluvaiheessa, eli reissuun lähdettiin neljän suomalaisnaisen kokoonpanolla.
Kolmella eri lentokoneella pääsimme vihdoin Hoedspruitiin Helsingistä. Kapteeni kuulutti, että perillä on lämpöä 44 astetta. "Se sanoi varmasti väärin, täytyi tarkoittaa 34". Ei, kyllä se tarkoitti 44, eli ensimmäinen tuulahdus Limpopon provinssista oli ihan todella lämmin. Ilmastoitu auto oli odottamassa ja ajelimme vajaan tunnin matkan farmille. "Katso, seepra"! "Paviaani"! "Aasi"! Kuljettaja tilitti kaupassakäyntiongelmiaan, kauppaan on kotoa 20 min. matka ja maito ehtii mennä happamaksi kuumuudessa ilman kylmälaukkuja ja -kalleja.
Farmi sijaitsee Karongwen yksityisessä villieläinpuistossa. Paikan päällä saimme kylmät juomat baarista ja tutustuimme henkilökuntaan. Omistajapariskunta Philip ja Gerti ovat alunperin Saksasta, mutta asuneet Wait a Littlessä jo 13 vuotta. Tapasimme myös "opiskelijat" Karenin ja Lenan sekä tallimestari Clairen. Oppaaksi opiskeleva Rusty vaikutti myös erittäin mielenkiintoiselta. Muut matkalaiset olivat Solveig ja Anneli Ruotsista sekä Rachel, joka asuu nykyään Johannesburgissa. Majoituimme safaritelttoihin, joiden mukavuustaso ylsi hotellihuoneen tasolle. Pikainen pulahdus uima-altaaseen, murua rinnan alle ja sitten olikin aika lähteä ensimmäiselle ratsastukselle.
Gerti kertasi turvallisuusohjeita ennen ratsastusta. Kaikki vakuutimme olevamme kokeneita ratsastajia ja hallitsevamme hevoset kaikissa askellajeissa ja muuttuvissa tilanteissa. Käynnissä tuli liikkua mieluiten kaksi vierekkäin, jottei jono venyisi liian pitkäksi. Laukassa piti pysyä jonossa eikä ohittaa saisi. Philipin perässä tulijan olisi hyvä säilyttää 10 m etäisyys laukassa jos jostain syystä tulisi äkkipysähdys. Eläimiä jäljitettäessä tuli olla hiljaa. Kun ne olisi löydetty keräännytään Philipin taakse mahdollisimman tiiviiseen rypäleterttumaiseen nippuun, niin, että Philip on aina asiakkaiden ja villieläimen välissä. Käskystä tuli seurata backuprideria 10-20 m takaisinpäin, jos jonkun eläimen kanssa tulisi tiukka tilanne.
Hevosjako oli Mirva-Lui, Ilona-Saku, Anne-Dinkel, Riitta-Theakston. Olin yrittänyt kovasti etsiä netistä tietoa hevosista ja muistinkin Luin olevan eloisa pikku menijä, Sakun vähän säikky ja Theakstonin kaikkien suosikki. Myöhemmin Philip kertoi, että yrittävät olla tekemättä numeroa hevostenjaosta, eivätkä kerro kovin paljon, sillä hevoset saavat helposti tietyn maineen, joka taas toisen ratsastajan kanssa ei ollenkaan pitäisi paikkaansa. Gerti kertoi, että tärkeimmät tiedot ratsastajista heille ovat koko, se, kuinka usein ratsastaa sekä ikä.
Heti tallinpihan jälkeen meitä katseli, tai siis me katselimme, kirahvia. Kirahvi vaikutti olevan lempeä ja leppoisa eläin, joka suhtautui rauhallisesti ratsukoihin. Yhtäkkiä niitä ilmaantui lisää, tuolla on yksi, niin tuollakin. Suloistakin suloisempi vauvakirahvi oli oikea linssilude. Philip muistutti kirahvinkin olevan vaarallinen eläin. Seudulla oli sattunut kirahvitapaturma hiljattain, retkellä olleen perheen pikkukoira oli alkanut jahdata kirahvinpoikasta, kirahviäiti oli hermostunut, perheen äiti lähtenyt pelastamaan koiraansa ja tullut potkaistuksi kuoliaaksi.
Hevoset olivat kilttejä ja kuuliaisia ja jännitys hälveni ratsastuksen aikana. Pääsimme kokeilemaan ensimmäiset laukatkin.
Termi "sundowner" oli jäänyt allekirjoittaneelle epäselväksi. Olin päätellyt, että ehkä se on jokin lavitsa, jolta voi ihailla auringonlaskua. Ei, se oli kuitenkin auringonlaskun drinkkihetki. Henkilökunta toi juomat ja naposteltavat näköalapaikalle ja hevoset saivat huilata hetken.
Lui-hevonen oli kiltti, reipas ja kuuliainen. Käynnissä tarvitsi ohjasvapauden, jottei vaihtaisi pikkuraville. Ilmoitti myös tulevasta laukkapaikasta tikittämällä.
Päivä oli pitkä ja oli ihanaa päästä perille WAL:een, toisaalta kaikki edessä oleva vielä jännitti. Illallinen odotti farmilla. Pahaksi onneksi tämä matkalainen sai migreenikohtauksen seurauksena unettomasta lentokoneyöstä, kuumuudesta ja kehnosta juomisesta. Alkuruokana oli ihana tuorepinaattikeitto, mutta sen jälkeen valitettavasti jouduin siirtymään vaakatasoon ja kudunfilee ja omenapaistos jäivät kokematta.
Kommentit